Kirjoituskilpailun voittaja: ”Kertaakaan ei ole tehnyt mieli palata vanhaan”

– Mikä tuo ihana alue on, tuolla linnan pohjoispuolella, osoitti mumi kohti puistomaista rantanäkymää.

Putputtelimme tyttären perheen venekyydissä Vanajavedellä. Olin juuri muistellut, miten ensimmäisen kerran olin katsellut vesiltä Hämeen linnaa samanlaisena aurinkoisena kesäpäivänä. Silloin matkasimme äidin ja siskojen kanssa Hopealinjalla Hämeenlinnasta Sääksmäelle, jonne isä ajoi Anglialla meitä vastaan.

– Siellä on Vanhakaupunki. Hämeenlinna perustettiin alkujaan sinne, joskus 1600-luvulla, tiesi vävy kertoa.

– Tosi idyllisen näköistä, tuumaili mumi näkemästään vaikuttuneena.

– Se on kyllä tosi haluttu alue, linnan ja Kaupunginpuiston välissä, vahvisti kippari. – Vanhoja tsaarinaikaisia rakennuksia, ja rantareitti menee just siitä kohdalta.

– Minä kyllä tahtoisin käydä katsomassa, millaista siellä on, jatkoi mumi rantaa tutkaillen.

Seuraavana sunnuntaina ajoimme taas Helsingistä Hämeenlinnaan. Menimme nelivuotiaan kanssa katselemaan veneestä näkemäämme aluetta. Astuimme kauniiseen puistomaiseen idylliin: hyvin hoidettuja vanhoja hirsirakennuksia, ja tyylillä toteutettua uutta niiden lomassa. Avaralla piha-alueella kasvoi vanhoja tammia, vaahteroita ja lehmuksia, kuusiakin.

Soman leikkimökin vierestä löytyi keinut ja hiekkalaatikko, jonka reunalta mumi vinkkasi päällään:

– Tuossa talossa minä haluaisin asua.

– Kieltämättä sellainen tunnelma, että täällä voisi eläkevuosia viettääkin, myöntelin.

– Minä voisin muuttaa vaikka heti, tuumasi mumi.

Paluumatkalla Helsinkiin keskusteltiin. Paikkahan oli tosiaan hieno, ja talot savuttomia. Ja Hämeenlinna on kiva, ihmisen kokoinen kaupunki. Voisihan sitä joskus harkitakin muuttoa lähemmäs lapsenlapsia. Totta sekin, että lapset kasvavat nopeasti ja juuri nyt olisi avusta eniten hyötyä. Valoisa asuntomme meren äärellä oli toisaalta paikka, josta oli kymmenen vuoden aikana tullut unelmien koti. Asiaanhan voisi palata muutaman vuoden päästä. Tuskinpa tuolta alueelta kovin usein olisi asuntoja saatavillakaan.

Tiistaina töistä palatessa kotona odotti yllätys.

– Siellä on yksi huoneisto vapautumassa. Ensi viikolla on näyttö. Missä sinä olet maanantaina?

– No, minulla on aamulla kokous Hämeenlinnassa, mutta ei kai…

– Minä tulen mukaan. Mennään iltapäivällä katsomaan.

Näyttöön menohan oli sinänsä tarpeetonta, koska emme olisi muuttamassa minnekään. Elokuu oli juuri alkanut, töissä pian edessä vuoden kiivain sesonki. Menimme kuitenkin.

Asunto oli vähän pienempi kuin Helsingin kotimme. Viihtyisä ja huimaavan korkea, hyvällä maulla ja taidolla remontoitu 1800-luvun lopun puutalohuoneisto. Kaksi tunnelmallista kakluuniakin. Ja sisäilma tuntui hyvältä.

Tietysti näin heti, että kaikki kirjahyllyt eivät sinne mahtuisi. Hyllyjen sisältöä oli jo keväällä karsittu, mutta jäljellä olevien kirjojen pakkaaminen ja kanniskelu tuntui jo ajatuksena työläältä. Ja varsinkin divariin lähtevien lajittelu. Missä välissä?

Kellarivarastokin oli aika pieni. Otsa hikosi kun ajattelinkin täyttä kellariamme ja niiden arkistojen läpikäyntiä. Monta luopumista olisi edessä. Talliin jumittuneesta Lagunastakin pitäisi päästä eroon, jos lähtisimme Helsingistä. Mutta jos olisimme kiinnostuneet, muuttopäivä olisi neljän viikon kuluttua. Mahdoton yhtälö, ajattelin.

Kun sitten ajoimme viimeisen muuttokuorman kanssa Kivikon sorttiaseman kautta kohti Hämeenlinnaa, alkoivat ajatukset lopullisesti kääntyä uuden kodin mahdollisuuksiin. Laatikoittain vuosikymmenten varrella kerättyjä kirja-aarteita oli päätynyt takaisin divariin, eikä se enää tuntunut edes pahalta. Kyllä niitä vielä jäikin. Yhtenä mukaan lähtevien kirjojen kriteerinä käytettiin tervettä tuoksua.

Nyt kirjastoon pääsee hetkessä pyörällä, samoin Aulangon marja- ja sienimetsiin. Koronavuonna luonnossa liikkumisesta tulikin kaivattu uusi elämäntapa. Ruokalistan päivittämistä vauhditti pieni yrttiviljelmä keittiön ikkunan alla ja ensimmäinen oma puutarhapalstakin saatiin sopivan pyörämatkan päästä.

Yksi pitkäaikainen haaveeni toteutui heti syyskuussa. Yritettyäni vuosien ajan päästä edes jonoon helsinkiläiseen melontaseuraan liityin nyt mutkattomasti Vanajaveden Vesikoihin, joiden vajalle on kotoa kävelymatka.

Etukäteen suurelta menetykseltä oli tuntunut luopuminen 25-vuotisesta saunomis- ja uintiperinteestä Lauttasaaressa. Olinhan muuttovuonnakin käynyt siellä varmaan viidesti, edellisenä ehkä vähän harvemmin. Tuo ”menetys” kieltämättä hymyilytti, kun vuoden viimeisenä päivänä availin uintiavantoa kotisaunan portailta. Nyt avanto ei ollut tunnin automatkan päässä; kotiovelta meni kolme minuuttia saunatakissa ja tossuissa.

Muutosta on pian puolitoista vuotta, ja kertaakaan ei ole tehnyt mieli palata vanhaan. Jos oli kivat naapurit Helsingissä, niin nykyiset on kyllä maailman mukavimmat. Kaikki ovat oivaltaneet millaisessa historiallisessa miljöössä asumme ja tuntevat vastuunsa yhteisestä viihtyisyydestä ja ympäristöstä.

Viime kesänä asukasyhdistyksemme järjesti perinteiset pihajuhlat, ensimmäiset, mutta ei varmasti viimeiset. Vietimme lämpimän kesäillan nauttien useammalla grillillä valmistetuista herkuista, hyvästä seurasta ja tummenevasta elokuun yöstä.

Tunnelmalliset tanssit elävien kynttilöiden valossa jatkuivat myöhään. Juuri sillä samalla pihalla, jonka reunalla mumi oli vuotta aiemmin nyökännyt kohti sitä taloa, josta tuli kotimme.